Tarina soturiksi kasvamisesta 4. Vahvuus ja Pelko

He tulivat pois ruokailemasta jälleen torille. > Aloitamme harjoittelun ja muurin murtamisen, Muukalainen sanoi. Ilo tarttui harjoitus miekkaan, > Jätä ne siihen testaamme ensin vahvuuttasi ja päättäväisyyttäsi, Ota vahva asento ja seiso siinä hiljaa kunnes sanon että voit lopettaa, ilo otti asennon ja hiljeni Muukalainen vielä sanoi > Kaikki antavat sinun olla vahva ja sinä olet vahva!

Vahvuus ilo ajatteli ja korjasi hiukan asentoaan, levittäen jalkojaan olkien leveydelle auki, vetäen selkänsä ryhdikkäämmin suoraksi, rentoutti kädet sivuilleen ja päästi polvet lukosta, pieneen koukkuun. Hän veti keuhkot täyteen ja keskittyi hengittämiseen katsoi hetken muukalaista ja nosti sitten katseensa suoraan vastapäiseen taloon. Ajatukset pyrkivät mieleen, Olenko vahvempi kuin tuo seinä? Millä vahvuutta mitataan?

Seinä on vahva, kun se seisoo paikoillaan tukevasti, sortumatta, kannatellen toisia kerroksia ja kattoa. Seinissä on tukirakenteet ja seinälaudat, koristelaudat, kaikki tuo on kivijalan päällä. Entäs mitkä on minun kivijalkani ja tukirakenteeni? Koristelauta on varmaan ammatti, jollaisia kaikilla tuntuu olevan ja jollaisia ilmankin voi elää. Toisilta saatu todistus pätevyydestä, eikö itse tiedä parhaiten mihin on pätevä, tähän on kyllä vastattava ei. Ei aina tiedä. Koristelaudat houkuttelevat luokseen ja lähelleen, niistä tunnistetaan, arvioidaan, himoitaan ja kopioidaan. Nimikyltit ja ammattivaakunat, suuntaavat tarvitsevia luokseen, Vahva ei sellaisia tarvitse, koska kaikki tietävät ilmankin, missä vahva on ja asuu. Vahvat tunnistetaan. Vahvat ammattilaiset tunnetaan ja heidän luokseen ohjataan. Onko minulla leimaa tai koristelautaa ja mitä se mahtaa kertoa?

Kivijalka on tasapainoinen ja tasattu sen päällä on rakennus tasapainossa. Jalka on tasainen ja tiiviistä kivistä tehty, rakenne joka pitää painoa. Seinien tukirakenteessa on Parruja, suoria, ehjiä, paksuja ja pitkiä, jämeriä. Tukipuut yhdistämässä parrut toisiinsa, liittäen, vahvistaen.

Ihmisen kivijalka on omatasapaino, arvot, totuudet, peruskivet joille elämäänsä rakentaa. Parrut: Liikkuminen, hengittäminen, syöminen ja juominen, tekeminen, perustarpeet. Tukipuut on ystävyyssuhteita ja auttamista, jotka ovat luonasi vaikeimpinakin aikoina ja kestää sinua. Ja elämäsi painoa.

Vahva lämpiää sisältäpäin, hänellä on oma sisäinen takka ja hän eristää kylmän ulos. Hänet on eristetty toisten surujen sateelta, toisten ajatusten tuulilta ja hänellä on luukut ikkunoiden edessä kun rajuilma vallitsee. Vesi tulee sisään johdetusti tai kannettuna sisään ovesta ja vahva hallitsee kenet hän päästää sisään, kenen ajatuksia hän tahtoo ajatella, vahva tarjoaa suojaa. Vahvalla on kirkkaat ja monikerroksiset ikkunat, tuuletus mahdollisuuksineen ja valo loistaa niistä pimeyteen. Käykö vahvan taloon murtovarkaat ja mitä ne sieltä veisivät? Lukot pystyy avaamaan vain sisältäpäin ja vahva korjaa taloaan ja pitää siitä huolta, vahva öljyää saranansa etteihän kitise vieraiden tullessa ja mennessä. Hän vaihtaa lamput ja on todellinen oman elämänsä huoltomies.

Sitten Ilo käänsi ajatuksensa itseensä. Mistä tiedän millainen taloni on? Olenko energia tehokas vai vienkö sitä liikaa. Ovatko lamppuni edes ehjät tai onko taloni edes valmis? Kuinka vahva olen?

Muukalainen sanoi ympärilläni olevan muurit, kuinka korkeat ne on ja onko muureilla edes kattoa?

Kun tulee sade hukunko muurieni sisälle? Valitettavasti ehkä hukkuisin, kuolisin sisältäpäin, joka kerta sateen tullessa. Vähenisin, kävelisin liejussa kunnes en enää jaksaisi kävellä ja olisin enää paikoillani odottaen sitä viimeistä iskua lannistuneena. Kuinka siis murennan muurit ympäriltäni? Ja kuinka rakennan vahvan talon?

Olen kantanut kiviä ympärilleni, enemmän kuin on tarvis, olen ollut epätasapainossa. Rohkeuteni on ollut pienen pieni paino ja pelkoni on taas ollut suuren suuri ja vetänyt minut maahan. > Minun on siis lisättävä rohkeuteni painoa, koska silloin voin tavoittaa tasapainon. Mistä tiedän sitten olevani tasapainossa? Enkä uhkarohkea menossa maatakohden? Pitääkö minun sittenkin pelätä vähemmän, jotta pelkojeni paino arvo tippuisi? Mitä minä siis pelkään? Miten miksi millä tavalla?

En tiennyt että tulen suremaan pelkojeni tähden, niin minun on silti tehtävä, jotta luovun peloistani ja ne voivat mennä. En tahdo säilyttää niitä. Luovun peloistani ja saatan ne katoamaan palapalalta, jotta teen tilaa vahvuudelle, joka voi kasvaa. Ymmärrän nyt että hallitsen pelkoani ja rohkeuttani, kun annan niiden tulla ja mennä, annan niille tilaa ja tulla omina itsenään tunteina.

Olen pelännyt pelkoani, pelontuntua, olen paennut itseäni pääsemättä minnekkään, jumissa tuossa mudassa, jumissa tuossa tunteessa. Hassua kuinka kevyeltä askeleet tuntuvat kun oivaltaa asioita, oivaltaa tuntea, tuntemisen ilosta. Tunteet kasvattavat, tunteet opettavat, tunteet ovat ystäviä, joiden paino arvon sinä ihan itsepäätät. Tunteet tuovat ajatuksia, joista itse valokoit mitä itse ajattelet ja mitä ajattelet sitä myös olet.

Lukot avataan sisältäpäin ja ne myös lukitaan sisältäpäin. Lukitsin sisääni pelon ja unohdin päästää sen pois, unohdin avata oven uudelleen tai en vain kyennyt siihen, koska olin kekittynyt ruokkimaan pelkoa, se kasvoi hellässä huomassani, kasvamistaan ja kasvamistaan. Ihme etten itse kasvanut ihmisenä, kun pelko vei lähes kaiken ravinnon ja valtasi tilan, mieleni talosta. Se söi lähes kaikki ajatukset ja eli yltäkylläistä elämäänsä, minun kustannuksellani ja minut oli ahdistettu nurkkaan. Pelko oli jo niin vahva ja iso että se kutsui jopa omia ystäviään käymään kotiini, toisia pelkoja tietysti, eihän se muita tuntenut ja ne puhuivat minua pelottavista asioista, kunnes saivat kyllikseen ja lähtivät. Ja tuo pelko, joka asui luonani ahdisti minut nurkkaan ja piteli minua siellä etten voinut liikkua, kun se itse sillä välin piteli valoja päällä, lämmitti itselleen ruokaa ja eli yltäkylläistä elämäänsä.

Epäonnekseni, ennen nukkumaan menoa, oli sulkenut luukut ikkunoista, joten kukaan ei nähnyt sisäistä ahdinkoani, jota kävin. He näkivät vain että valot ovat päällä, he eivät nähneet kuinka pelko käänsi kylkeään ja söi ajatuksia jotka kiusasivat minua. Kaikki tämä sen takia että suljin oven ja unohdin avata, jotta se pääsisi pois. Eräänä yönä siis kävelin ovelle, kun pelko ei nähnyt minua ja avasin oven, jotta pimeän pelko pääsee lähtemään omaan kotiinsa ja juoksin avaamaan luukut. Kiersin taloani, kävin jokaisen pikkukolonkin läpi enkä löytänyt pimeän pelosta enää minkäänlaista jälkeä. Se oli hävinnyt, olin elänyt sen kanssa niin monta vuotta pimeydessä, pelossa eläen elämätöntä elämää, kun pelko taas eli, tajusin etten pitänyt puoliani ja elänyt kunnolla sen kanssa. Katselin hetken pimeyteen ja suljin oven. Olin hieman surullinen, koska ymmärsin vasta nyt kuinka paljon tilaa minulla olikaan, tutkailin itseäni, jotta tietäisin kuka olen ja tänäänkin päivällä, pidän oveni auki avoimin mielin ja valppaana, sitten illan tullen muistan tarkastaa että kaikki vieraat ovat lähteneet ja vasta sitten suljen oven. Koska sitten saan olla omaitseni, itsessäni ja levätä ja rauhoittua. Joinakin iltoina nään ovea sulkiessani, valokaistaleen reunassa, kuinka pimeänpelko tervehtii minua pimeydestä. Vilkutan sille takaisin ja suljen oven. Pimeän pelko on väärin ymmärretty ystävä, se on tunne, jota pelkäsin kun olin pieni. Ja tuo pelko on ystäväni ja ystävän kanssa on helppokulkea myös pimeydessä.