1. Katto
Makasin sängylläni tuijottaen kattoni valkoista tyhjyyttä, yleensä herään pimeyteen, on minulle harvinaista että nukun näin myöhään, että aurinko on jo korkealla. Tänään minusta vain jotenkin tuntuu ettei minulla ole kiire minnekkään, lepään sängyssäni siksi että minusta tuntuu että kaikki voimani olisi viety. En pysty nousemaan ylös, kehoni on niin raskas, ettei mikään minussa hievahda, ei tee elettäkään, vaikka kuinka kokeilen nostaa. Kädet ei liiku, jalat ei liiku. Ymmärrän etteivät silmäripsenikään tee sitä tavanomaista matkaansa, jonka ne kulkevat luomieni liikkeen mukana. Mitä minulle on tapahtunut ja miksi tuijotan valkeaa rosoista kattoa? Mitä tuon katon takana on? Miksi en voi liikkua? Kuulen vain omat ajatukseni, muuten on aivan hiljaista. Ymmärrän että hengitä, mutta hyvin hitaasti ja tasaisesti? Onko tämä unta? Vai mitä tämä on? Olet täällä yksin vastaan itselleni vaikken tiedä miksi. Tuijotanko omien ajatusteni kattoa yksin? Mistä tiedän sen olevan katto? Minkä takia olen tuijottamassa tälläisessä tilassa kattoa? Onko se auringon valoa edes mikä kattoa pitkin kulkee? Mikä on tämän katon tarkoitus tässä hetkessä? Sekö että pohtisin mitä katto tarkoittaa? Katto on yläosa talossa, joka suojaa luonnonvoimilta, se on myös raja, joka peittää näkyvyyden ylöspäin, ellei se ole lasia. Tämä ei ainakaan ole. Se on raja, joka eristää minut tässä hetkessä miltä? Mitä kattoa katsomme yksin? Onko ilmakehä maapallomme katto? Läpinäkyvää kuin lasi. Mikä on universumin katto? Mikä on ihmisen katto? Ihoko? Muttemme nää sitä altapäin. Entä ajatuksen katto? Entä mitä on sen yläpuolella? Mitä kerrottavaa tällä katolla on? Sehän on sisäkatto? Pitääkö minun kertoa sille jotain?
Mikä tekee siitä katon, voisihan se yhtä hyvin olla seinä tai lattiakin? En putoa ja siksikö olen selälläni? Mitä tämä katto tarkoittaa? Onko se minun kattoni vai jonkun muun katto? Miksi se kiusaa minua? Tuo katto ja tässä tilassa oleminen, siksikö etten ole tottunut tälläiseen vai siksikö etten ole ikinä ajatellut joutuvani tälläiseen vai siksikö, koska en todellakaan tiedä mitä minun pitäisi tehdä ja tämä tekemättömyys kiusaa minua?
Miksi määrittelen itseni tekemisellä, koska se määrittelee osaamistani ja osaamiseni minua? Siitä kun määritellään kuinka kelvollinen minä oikein olen. Määrittelen itseäni, tekemisieni, liikkeiden ja sanojen kautta, tunteista ja kaikki valtaisista kokemuksista käsin. Mutta olenko edes oikeilla jäljillä siitä mikä olen? Kun ymmärrän omien ajatusteni olemassa olon niin olenko silloin olemassa? Kun ajatus kertoisi olemassa olosta, niin jokainen mielikuva on totta. Jokainen ajatus olemassa oloa, ajatuksia pystyy elämään totena. Pystymme näkemään sanojen taustoihin kertyneet kuvat, jotta pystymme elämään kirjoitetun tarinan, mutta jokaista mielikuvaa ei pysty sanoiksi kääntämään. Jokainen fyysinen on olemassa oloa, onko ajatus fyysistä, keho tekee siitä fyysisen. Ajattelija pystyy työstämän fyysisestä ajatuksensa kaltaisen, muttei se ole koskaan kuin ajatus asiasta. Toisen tavan harha vai todellisuus? Jos katto on raja, mikä on olemassa olon raja? Elämän ja kuoleman raja? Kasvamisen ja hajoamisen raja? Mikä on se käännöskohta? Milloin ei pysty enää kääntymän takaisin? Ja kasvamaan uudelleen. Kattoko joka estää etenemisen? Olenko rajalla vai raja minua vastassa? Taitekohta? Pitääkö minun kääntyä? Olenko kuollut? Nyt minua alkoi pelottaa, ettenkö näe rakkaitani enää koskaan? Olisin tahtonut jättää hyvästit. Miksi olen täällä ja mitä tämä täällä tarkoittaa? Mikä minä olen nyt? Vai onko minusta enää mitään jäljellä, jos on niin mikä se on? Jos hajosin jo, olenko pelkkiä soluja, atomeja, tietävätkö ne sen kaiken mitä minä tiedän? Vai vaan aivojeni solut? Joten kasvaako hautausmailla viisaita kukkia? Olenko aivan sekaisin? Mitä elämä on? Miten se pystyy ottamaan tälläisiä muotoja? Sukulinjat, kuljinko minä sukuani tänne asti vai kulkiko koko sukuni minuun? Perimyslinja? Mitä se tarkoittaa? Jos sielut tulevat samaan sukuun jossa ne ovat eläneet, monetta kertaa olen täällä? Vai heijastammeko vanhemmiltamme oppimia käyttäytymismalleja, jotka he ovat oppineet vanhemmiltaan, heijastuksia puhtaalla pöydällä? Etsimme yhtäläisyyksiä, eli etsimme tuttuja käytösmalleja ja liikkeitä, jotka yhdistämme tiettyihin tapoihin, koska ne ovat olleet tähän yhteen tapaan, yhteen henkilöön. Annammeko siis heijasteen perusteella määritelmiä kaikelle. Vaikkeivat ne edes pidä paikkaansa?
Kenet heijastamme tyhjään kankaaseen? Yritämmekö itse saada lapsista vanhempiamme tai niitä jotka ovat olleet hyviä itseä kohtaan? Sillä yleensä perhe on se tutuin ympäristö, jota peilaamme eteenpäin? Samat piirteet, samat tavat. Ja uskomme lapsen tai jonkun uuden tutun muistuttavan jotain vanhaa tuttua ystävää, vain siksi että muistamme itse vain vanhan joka on tapahtunut, liittynyt jollain tapaa elämäämme. Emme anna yleensä ihmisen olla oma itsensä, sillä liitämme uudet tietomme vanhoihin. Aivot yhdistelevät tiedon emmekä itse ymmärrä edes sitä mitä se tekee. Mihin kaikkialle se uutta tietoa linkittää.
Miten katson kattoa? Vai onko juju siinä miten katson ylös nousemista, mitä odotan ylös nousemiselta? Että keho kulkee mukanani? Minulla on voimaa hallita kehoani, ainakin usein. On poikkeus tapauksiakin. Minulla on kyky hallita kehoa ja keholla on yhteys minuun antaa minun kokea asioita, vuorovaikutteinen yhteys. Minun kanattaa syödä pitääkseni keho käynnissä, mutta mikä on minun tarkoitukseni kehossa? Mikä minä siis olen? Mihin tarkoitukseen ihminen on saanut älyllisen toiminnan? Että pystyy ymmärtämään omaa älyämistään? Vai olenko vain olennon osa joka on evoluution saatossa sattunut kehittymään niin että nopein oppija voittaa? Mutta millä hinnalla? Nopeus kun on suhteellista mihin vertaa. Vai saako ympäristö ja sosiaalinen ympäristö aikaan oppimisen, tuleeko geenipoolista mitä mukaan? Mihin aikamme kuluu? Mitä oikein selvitämme itsellemme ja tutkimme? Mikä on ajattelumme suurin rakenne, sen monipuolinen käyttö? Mitä opimme mitä hoksaamme! Miksi siis tuijotan kattoa kun voin mieleni avulla nähdä paljon muutakin? Minä nousen ylös en ole vielä kuollut.
2
Liian heikko kuolemaan
Voiko se olla edes mahdollista vai tarkoittaako se että rakastan elää vai että olen liian heiveröinen riistämään oman henkeni? Minulla on monta ajatusta kuolemastani, olen nähnyt sen verkkokalvoillani. Ollut kuoleman äärellä, toteuttamatta sitä viimeistä askelta tekoa, joka sysää epätoivoisen auton alle, junan eteen, sillalta alas, vetämään ranteet auki. Olen kääntynyt tuolta tieltä heikkouttani, siksi että pelkään kuolemaa. Siksi että pelkään jättää itseni.
Miksi?
Siksikö etten ole ymmärtänyt kaikkea? Siksikö etten ole kohdannut elämää? Elämäni on ajanut minut tälläisiin ajatuksiin, ketä muuta voisin syyttää kuin itseäni tälläisen ahdistuksen tunteesta, joka ei lähde millään pois, joka vain kiristää otettaan kurkustani. Se tukahduttaa minut, kuljen kuin apaattinen kuori pitkin katuja. Tunnistamatta kenenkään kasvoja ja ne jotka tunnistan eivät herätä minussa minkaanlaista reaktiota. Ehkä toisinaan peilaavat suupieliin hetkellisen hymyn, mutteivat muuta minua mihinkään suuntaan, en reagoi, he eivät reagoi. Minusta tuntuu että olen aina yksin, eikä kukaan tahdo olla kanssani, siksikö ettei kukaan tunne minua, siksikö etten kulje heidän luokseen? Vai johtuuko kaikki siitä etten minä itse tahdo heitä??? Se että menen heidän luokseen ja annan heille vallan määritellä minut, mitä he minussa näkevät? Olenko ollut koskaan kenenkään vallassa vai olenko aina hangoitellut vastaan? Valta tuo tunne, pidänkö omaa valtaani tärkeämpänä kuin toisten etten tahdo antaa sitä toisille vai pyrinkö siitä eroon niin kiihkeästi etteivät toiset siedä minua? Minusta valta sekoittuu hallitsemiseen, osaamiseen ja ihmiset suuttuvat kun eivät osaa jotain ja se menee pilalle.
Heikkous on aina kiusannut minua, en ole tarpeeksi vahva, voimakas, älykäs, heikkous on aina jotain mitä ei ole tarpeeksi. Mikä siis määrittelee sen tarpeeksi?
Jos ei määrittele sitä itse sen määrittelevät toiset. Mitä minulla pitäisi olla tarpeeksi mihin? Vahvuuttako riistää itseltäni henki? Vahvuuttako olla heikko toisten ihmisten nähden? Vahvuuttako kohdata haasteet peloista huolimatta? Vahvuutta hyväksyä kaikki elämäni kokemukset osaksi elämääni, vahvuutta nähdä?
Pelot ovat heikkoutta sanotaan? Pelot ovat vahvuuden mittari, koetin kivi. Heikkoutta on olla tunnustamatta ja hyväksymättä pelkoa, koska silloin pelko kasvaa. Onko heikkous siis piilotettua, kätkettyä?
Ihmiset pelkäävät paljon, he pelkäävät elämää, he elkäävät kuolemaa, he pelkäävät toisiaan. Ihminen pelkää toista ihmistä, on jälleen kysymys vallasta. Tietämättömyyden valta, tieto tietämättömien parissa. Kyklooppi sokeiden kuningas. Kun ihminen ei vielä tiedä kaikkea sitä mitä ehkä tulisi tietää. Hän ei ole tehnyt kaikkea, kokenut kaikkea, ymmärtänyt kaikkea saadakseen tiedon, joka antaisi jalansijan jolta ponnistaa seuraavalle askeleelle.
Kokemus ei ole vielä antanut tietojaan. Ohjaavalla opettajalla on valta toista kohtaan, sillä hän tarkoituksen mukaan käyttää toista tarkoitusperiinsä. Millaiseen käyttöön hän käytettävissä olevaa käyttää? Suunnittelee käyttävänsä, sillä tietämätön kulkee silmät ummessa kunnes hänellä itsellään alkaa olla kokemusta ja ymmärrystä, asia alkaa hahmottua. Miksi oppilaalle ei kerrota mihin hän opettajan ajatuksen mukaan on valmis sitoutumaan? Siksikö että opettajan valta muka vähenee? Häviää? Pelkästä kertomisesta mitä tapahtuu? Vastakun oppilas on opettajansa tasolla, voi alkaa yhteinen oppiminen, voi tietysti olla ettei opettaja kerro siksi että oppilaan on itse oivallettava joitain asioita, mutta on hyvä tietää mihin valmistautua. Vasta samalla tasolla olevat pystyvät etenemään eteenpäin, koska he ymmärtävät toisiaan, ongelmat ovat yhteisiä, luotetaan toisiin. Pimittämällä tietoa luottamusta ei synny, ajatellaan ettei ole valmis, silloin kumpikaan ei ole valmis sitoutumaan toisiinsa. Yhdessä pysyminen on siitä kiinni että kehitytäänkö yhdessä samaan aikaan ja kerrotaanko toiselle oppimastaan? Jaetaan tieto ja opetetaan käyttämään sitä.
Saman arvoinen ja luottamus vai eri arvoisten ja valtapeli?
Mitä tietoa haluamme pitää itsellä ja pimittää toisilta? Siinäpä vasta kysymys? Siitäkö syystä, että saa pitää vallan, vai siitä että pelkää vai siitä että häpeää jotain? Vai se siitä syystä että se saa näyttämään heikolta?
Piilottelen virheitäni, kadun niitä ja mietin miksi en voinut tehdä toisin, miksi en ollut vahvempi? ... Soimaan itseäni, jo tapahtuneista asioista joille en voi mitään ja tiedän ettei se kannata, mutten voi sille mitään. Onneksi edes tiedostan sen miten ajattelen. ... soimaan itseäni ja lyön itseeni virhe leimaa, koska minulle on opetettu että virheet ovat heikkoutta( vaikka tiedän että niistä tulisi oppia ja mennä eteenpäin)
Minulle jokainen virhe on leima epäonnistumisesta, en ole ollut vahva, virheet on heikkouden merkki, joten mitä heikkous on? Epäonnistuminen on virhe tehdä jotain hyvin, joten mikä se hyvin on? Kuka sen on määritellyt? Milloin ja miksi juuri näin?
Sillä poliisin ja rosvon hyvä on aivan erijuttu. Mikä on sosiaalisen elämän piirin ihmisten hyvä millekkin asialle? Entä omani? Miten ne eroavat vai eroavatko ne? Ihmisten moraali käsitys.
Entä heikkous itsessämme, näkyykö se pinnalle? Vai näkyykö heikkoutemme siinä ettemme siedä sitä toisissa?
Vihaanko heikkoutta toisissa, koska vihaan sitä itsessäni? Ja kun vihaa jotain viha sokaisee itsen näkemästä itseä oikeasta suunnasta, viha saa näkemään väärin. On siis väärin vihata heikkoutta. Onko heikkoutta nähdä itsensä väärin ja vihata itseään niin että on valmis riistämään itseltään hengen? Vai ollakko sittenkin niin heikko että säästää oman henkensä ja jatkaa matkaa heikkouksista huolimatta...
3. Jonkun on kuoltava
Vihasin heitä ja vihasin itseäni todella paljon, vihasin heitä sen tähden mitä he olivat tehneet minulle ja vihasin itseäni sen tähden etten ollut tehnyt mitään. Antauduin heidän uhrikseen ja se häiritsee minua itseäni, en osannut puolustautua enkä tiedä vieläkään osaanko? Ehkä, en tiedä sillä koskaan ei käynyt niin, olin avuton räsynukke heidän sanojensa riepoteltavana, jokainen sana lävisti, jokainen sana koski ja jokainen sana rikkoi. Uhri, tuo syyllinen, joka on vain saanut uhrin osan syytöksiin, vaikkei ole syynä kenenkään mielipahaan. Uhri on pahan olon putkautumis kohde, jonka jälkeen uhri tuntee pahaa oloa uhriksi joutumisestaan, koska ei ymmärrä mitä teki väärin? Ruveten etsimään syytä itsestään miksi näin tapahtui, sillä kyllähän hänessä on oltava jokin syy miksi muuten häntä kohtaan olisi näin hyökätty? Syytön etsii syytä itsestään, mikä minussa on vikana? Täytyy olla jotain vikaa? Eihän kukaan hyökkää kimppuun syyttä?
Kyllä hyökkää, mutta syy on hyökkääjässä, ei kohteessa. Hyökkääjä kokee valtaa, alistaessaan syyttömän hyökkäyksen uhriksi. Uhri alistuu koska ei tahdo kimppuunsa hyökättävän. Valtaa kokeva hyökkääjä jatkaa hyökkäyksiään, koska kokee sen oikeutetuksi, ymmärtämättä sitä ettei ota vastuuta itsestään ja omasta pahasta olostaan, niinpä hän syyttää muita. Hyökkää kimppuun kun paha olo tulee takaisin, aina uudelleen hyökkäyksen jälkeen koska alkuperäistä syytä ei ole käsitelty. Hyökkääjä humaltuu vallastaan ja hyökkää ja hyökkää ja hyökkää.
Uhri etsii, etsii, etsii ja ei löydä ja on entistäkin hämmentyneempi. Uhri uhriutuu vähä vähältä enemmän, sillä hyökkääjä tuntee vain tämän tavan päästää paha olonsa ulos, purkaa se toiseen henkilöön ja kokee jälleen valtaa. Paremmuutta ehkäpä? Uhri kuoleutuu etsinnästä, jota ei löydä, eikä ymmärrä, koska syy ei ole hänen. Niinpä hän kyselee itseltään, kaikki kysymykset, miksi minä? Miksi nyt? Mitä minä taas tein?...uhri lukkiutuu itseensä. Kaikki ne syyt joita toinen syytää toiseen, saa uhrissa aikaan sen että hän alkaa vähättelemään itseään ja omaa osaamistaan.
Miksi tämä kaikki tapahtuu? Sillä hyökkääjä tahtoo vierittää kaikki pahan olon syyt, ja vastuun uhrin niskoille.
Yritä elää sellaisen henkilön kanssa edes hetki, jonka mielestä kaikki syyt ovat sinussa, jolloin joudut kantamaan kahden ihmisen vastuut yksin, koska toinen ei ymmärrä ottaa vastuuta itsestään. Hyökkääjä on siis vastuuton henkilö, joka pakoilee vastuuta ja valtaa on päätäynnä. Uhri kantaa kahden edestä, syytöksistä jotka eivät koske häntä itseään. Uhrin selkä katkeaa taakan alla. Paha olo murtaa hänetkin pikku hiljaa, eikä hänkään pysty enää kantamaan vastuuta, toisista, itsestään, hän ei tahdo, pahaa oloa jota toiset syytävät, syytä jota itsessä ei ole eikä löydy. Paha olo, joka etsii seuraavaa uhria, koska alkuperäistä syytä ei käsitelty eikä korjattu. Purettu, ymmärretty, lohdutettu, anteeksi annettu eikä vastuuta kannettu. Uhrissa paha olo kasvaa jolloin uusi uhri tai pahan olon aiheuttaja saavat yleensä kärsiä, sillä tässä tilanteessa on uhrille selvää kuka on pahan olon aiheuttaja. Tappelu on kahden pahan olon vuorottaista ylituloa, koska on yleisesti hyväksyttyä että pahan olon saa mukamas purkaa väkivallalla, paiskomalla nyrkeillään toisia tai esineitä, omia nyrkkejä seinistä läpi. Hajottamalla jotain. Miksi? Sanallinen ja fyysinen väkivalta, tulevatko ne ajalta, jolloin miteltiin paremmuudesta, maihin, ruokaan, valtaan, joiden avulla sai jatkaa sukua? Vahvin voittakoon? Ja loput sai turpaan ja se kuka voitti vahvimman sai hallita? Ja loput oli uhreja tuon ajan voittajan vallan alla? Mihin tarvitaan johtajaa? Ja tarvitseeko johtaja valtaa? Valta päättää, valta olla antamatta tai antaa valtaa, käyttää toista. Hyvä valta vai paha valta? Näyttääpä varsin happamalta.
Syytökset satuttavat ja tuovat pahaa oloa, ymmärtämätöntä kipua, luottamattomuutta. Joten mitä paha olo on? Ymmärtänättömyyttä, Fyysistä ja/ henkistä kipua? Tunteita joita ei ymmärretä ja joita ei olla hyväksytty tai käsitelty. Hallitsemattomuutta, pahaa oloa, vihaa,
Joten pahaa oloa kokeva hyökkää, sillä hän etsii syytä hyökätä, uhri yrittää vetäytyä tappelutta. Hän pakenee hänen on oltava syyllinen? Niinkö me ajattelemme?
Vihan on kuoltava, ennenkuin uhri ja kiusaaja antavat anteeksi itselleen saati toisilleen. Omaa vihaansa on ymmärrettävä, miksi on vihainen tai kuka ja miten saa olon vihaiseksi ja miksi? Syyttääkö joku sinua ilman syytä? Kuinka otan taas vastuun itsestäni? Ottamalla teoista ja syistä vastuu ihan itselle ja hyvittämällä turhat syytökset uhrille. Kuinka se tehdään onkoåin jo pidempi tarina. Vihan on tultava julki ja siitä on otettava vastuu, jotta se voi kuolla. Syyttelyn on loputtava ja on kerrottava korjaus vaateet. Syyttömän syytetyn kohdalla... sillä häntä on kiusattu, ahdistettu, loukattu ja saatu hänet tuntemaan pahaa oloa, asioista joihin hän ei ole edes osallinen.
Kun on valmis loukkaamaan toista on myös mietittävä onko myös valmis auttamaan tuota henkilöä? Sillä sinä voit olla juuri se pahoine oloinesi tämä kuluisa viimeinen oljen korsi joka taittaa selän. Ja sysää seuraavan pahaan oloon. Voit auttaa heitä ymmärtämällä itseäsi. Laannuttamalla vihan ja tuntemalla vihasi synnyn.
4. Itsekidutus, itsepetosta
Millaisissa tilanteissa ajatellaan pettäjän ajatuksin itsestä?
Ei sitä ole haittaa, jos minä yhden kerran niin teen, sanoi pankin johtaja, ottaessaan rahaa itselleen toisten tililtä.
Ei siitä ole haittaa sanoi lääkäri, jättäessään leikkauspotilaan sisään leikkaustarvikkeen.
Ei siitä ole haittaa sanoi 150kg painava henkilö syödessään 6:tta hampurilaista sinä päivänä.
Ei siitä ole haittaa, jos minä vähän juon sanoi henkilö, joka oli sanonut niin montakertaa ennenkin ja oli alkoholisti.
Itsepetoksen helppous, ei siitä ole haittaa, jos en kerro toisille. Ja lopulta kaikki näkevät mitä olet tehnyt itsellesi itsepetoksellasi ja sinä luultavasti näät sen itse viimeisenä.
Se joka kuopan kaivaa, sinne tippukoon, se joka tiikerin jätti ruokkimatta tulkoon sen syömäksi. Tälläisen itsepetoksen pahimmat kärsijät ovat syyttömät sivulliset, sillä kun yrität peitellä tekojasi, tiputat samalla muitakin kuoppaan jonka kaivoit, tulla tiikerin raatelemaksi, syömäksi. Vai onko sinun tavoitteesi uhrata niin monta kuin pystyt oman päämäärän eteen? Häpeä sillä vaihtoehtona on yhteinen päämäärä.
Miksi olla valmis kärsimään? Oikean vai väärän polun takia ja miksi hairahdumme umpikujiin vieville poluille?
Miksi annamme itsemme huijata itseämme? Kuljemme päästäksemme helpommalla, mutta se on kuljettava vaikeampaa polkua pitkin. Jotta elämä tuntuu helpommalta. Alun vaikeus muuttuu oppimalla helppoudeksi. Mihin olemme matkalla.
Onko itsepetoksessa kyse kiinni jäämisen jännityksestä vai päämäärättömästä ympyrän kulkemisesta? Kun ei tiedä minne mennä kulkee ympyrää. Onko tuollainen petos tahallinen vastoin käyminen? Vai onko kyse siitä ettei itse ymmärrä mitä itselleen tekee?
Kuinka pettää itseään? Sanomalla pitävämme jostain ja tekemällä toista? Vai sanomalla ettemme pidä ja tekemällä silti? Vai kieltämällä ja tekemättä jättämällä sen josta oikeasti pidämme? Miksi petämme itseä? Koska emme ymmärrä itseämme vai omaa ajatteluamme? Hyväksy itseämme? Sitä että minusta itsestäni voisi tulla, jotain, joka toimii, työskentelee ja oppii, oppii johtamaan itseään.
Kuinka opitaan johtamaan itseä? Siis oikein eikä itsepetokseen? Tarvitaan itsekuria ja toiminnan hallittua johtoa, jotta kaikki on saman suuntaista. Eri osastojen ymmärrystä keskenään ja sietokykyä. Mitä keholta vaaditaan? Mitä oppia vaaditaan? Mitä yhteistyöltä ja sosiaalisilta taidoilta vaaditaan? Mitä oppia vaaditaan?
Mikä on tiimin yhteinen päämäärä, jonka vuoksi työskennellään? Ja minkä vuoksi juuri tuon päämäärän takia työskennellään? Mihin se meidät vie?
Onko itsekurikin itsekidutusta, mihin suuntaan? Koska itsekuri on vahvuutta tehdä oikein, eikä langeta itsepetoksen helppouteen ettei kukaan muka nää.
Itsehän näämme mitä teemme, omatunto. Itsekuri, väärästä valinnasta omatunto soimaa, mutta mikä on väärä valinta? Keneltä olen tämän oppinut ja miksi?
Väärä valinta on itsepetos. Onko itselle opetettu oikea valinta vai itsepetos? Tuo itseään tuhoava kehä, mitä enemmän petämme itseä, sitä enemmän omatunto katoaa ja häviää. Eli annamme itselle helpommin luvan tehdä väärin useammin mitä kannattaisi. Ruokkia itsepetosta, jota itse emme nää, koska olemme sokeita itsellemme ja ajatuksillemme, olemme petoksemme sokaisemia. Oma ajatus pettää itseä, meillä jokaisella on pettäjä ajatuksia. Emmekö nää tuota omaa itsepetosta, kun emme ota vastuuta toimia oikein? Vai miksi? Vastuuta emme ota koska luulemme toisten aiheuttavan tuon petoksen itsellemme. Koska he eivät tee, en minäkään tee, he auttavat muita kuin minua, missä minua pitäisi auttaa?
Isken itsepetoksella itseni uhrin rooliin, jonka syyttäjä olen itse. Kiusaan itseitseäni, kiusaaja itse ja uhri itse eli lisään itse omaa pahaa oloani. Ottamatta vastuuta siitä, mistä minun olisi otettava vastuu, lykkään sitä. Petän itseäni että lykkääminen auttaa.
Annan esimerkin potkurista, sitä olen lykännyt eli tönäissyt eteenpäin, sitähän se tarkoittaa siirtää eteenpäin.
On raskaanpaa lykkiä potkuria ainavvain ja kävellä väli aina potkurin luo kuin ajellä potkurilla eteenpäin. Vastuu on sama asia oppia kantamaan vastuuta, se on väline liikkua nopeammin. Olla kyydissä ja potkia silloin tällöin, vastuu antaa vauhtia, lykkiminen vain hidastaa kävelijöitä.
Onko vastuu sinulle itsepetos vai oletko ymmärtänyt pitää kiinni, asettaa jalkasi kyytiin ja ohjailla. Nauttia vastuun vauhdista? Vastuu kaikista kyydissä olijoista on aina ohjaajalla, johtajalla. Minne vastuu kuljettaa se on ohjaajasta kiinni, minne hän valitsee mennä, ollakko ojassa vai määränpäässä?
Ymmärrän mitä tarkoittaa jaettu vastuu, sillä kun ollaan suksilla jossa on monta hiihtäjää, ellei tiimillä ole sama suunta, sama liike, yhteinen sama ajatus ja toiminta on tuloksena kaatuminen. Ja eteneminen näin todella hidasta, itsellä on siis vastuu, pitää liikettä yllä sinne minne on menossa, irrottaa omat monot niistä suksista mitkä eivät ole menossa minnekkään tai ohjata toisetkin ymmärtämään sama asia.
Eli itsekurilla olemme samassa suunnassa, ajatuksen toiminnan ja puheen kanssa. Oman tiimin ja toisten tiimien kanssa joilla on sama päämäärä.
Missä kohtaa sinä petät itseäsi juoksemalla väärään suuntaan? Vai oletko liikkumaton ja toiset raahaavat sinua suksillaan, oletko vain painolasti? Annatko oman panoksesi eteenpäin menoon? Missä kohtaa kampitat muita? Vai oletko väärällä ladulla? Kampitatko vain itseäsi vai kampitatko myös muut mukanasi, petätkö itseäsi? Vai pettävätkö muut sinua? Irrota siteet ja ota omat sukset ja lähde liikkeelle!
5. Murtuminen
Olen koonnut itselleni linnan muistoista itseeni, siitä mikä olen, etten vain unohda kuka olen, Mutta onko sillä merkitystä kuka olin?
Pala rakkautta pehmolelun pinnalla, jota rakastin muun rakastamisen puutteesta, muun lohdutuksen puutteessa.
Keräsinkö vain muistojen galleriaa, siitä mitä olin kerran rakastanut ja siitä mistä olin saanut hyvänmielen?
Haluamme säilyttää sen mitä rakastamme, pitää itsellämme, omana, muuttumattomana muistona. Elää sen yhä uudelleen. Ja tuhota sen mistä emme pidä. Mutta se että tahdomme pitää ja omistaa jotain, tukahduttaa sen tahdon joka muuttuu ja on elävä. Ja tuo säilyttämisen vimmamme saa kuoleman näyttämään julmalta, kun kuolema särkee ja turmelee illuusion jonka olemme luoneet itsellemme. Halumme säilyttää on illuusio, se ei kestä muuttumattona vaan kaikki hajoaa. Muuttuu ja jotain syntyy. Elämä on kuin pilvet. Kaikki oleva muuttaa muotoaan. Kaikki on olevaa. Oleva on kaikkeus.
Kun säilytämme jotain mitä tahdomme säilyttää ja miksi?
Se tunnekko että joku on meitä varten lohduttaa, rakastaa ja antaa iloa? Nähdäksemme tämän illuusion taa, emme jälleenkään ota vastuuta itsestämme.
Sillä niin pitkään kun kuvittelemme toisten antavan meille jotain kuljemme odotuksen illuusiossa, sillä emme voi kuvitella itse lohduttavamme itseämme, rakastavamme itseämme, olevamme itsestä iloisia. Luulemme toisten antavan meille tunteemme, että tarvitsemme toisia pitämään meistä vastuun. Kun ajattelemme näin elämme puolielämää riippuvuus suhdetta toisiin. Toisaalta on totta että tarvitsemme toisia päästäksemme alkuun ja tarvitsemme erilaisia sosiaalisia käyttäyttmismalleja ja esimerkkejä toimintoihin. Koska emme ymmärrä mitä lohdutus on jos emme ole koskaan kokeneet lohdutusta ja vastakun ymmärrämme mitä jokin on voimme alkaa ymmärtää elämää sen asian kautta, tehdä sitä itsellemme ja oppia siitä lisää koska ymmärrämme käsitteen. Sanan ja toiminnan ja ajatukset siellä taustalla. Siksi tarvitsemme toisia ihmisiä ja olentoja ja sosiaalisia toimintoja, jotta alamme ymmärtää elämää ja itseämme. Eli ymmärrämme elämää elämällä ja kokemalla sitä toisten kanssa, itsenämme itsestämme käsin. Eli ei olisi olemassa minua, ellen olisi tavannut kaikkia niitä ihmisiä joita olen tavannut. Heissä olen nähnyt sitä jota olen itseeni kerännyt vuosien mittaan. Luullen tarvitsevani heitä tekemään jotain puolestani, ehkä silloin kun en oikeasti osaa, mitä en ole vielä nähnyt tai kokeillut? Eli monet kerrat olemme nähneet jotain ymmärtämättä käyttää, ottatta käytäntöön toimintaa, miksi? Tekemättä itselleni? Miksi?
Muistot murtuvat ihmisestä irti ja sitten ne ovat pohjana, kerroksena, alustana jolta ponnistaa. Kokemusten multakerroksia, joiden päälle alamme rakentaa, rakennamme ja rakennamme, ymmärtämättä sitä mitä muistoista rakentuu. Kasvu alusta.
Mitä muistot kuvaavat, muistomerkkiä? Josta muisto monistuu, ellei siihen tule uusia muistoja lisää, samanlaisuuteen kopioimalla rupeaa tulemaan virheitä ne hajoavat pikkuhiljaa. Uusien muistojen avulla muisti jäljen variaatioiden määrä kasvaa ja mahdollisuuksien määrä moninkertaistuu.
Mihin muisto kiinnittyy? Mitä muiston ympärillä on mihin sen rinnastamme? Mitä tunteita ja toimintoja siihen kiinnittyy? Mitä muisto meille kertoo ja onko se tosi vai vaan oma näkemys tapahtuneesta? Minkä ikäisen ajattelijan muisto on kiinnittynyt juuri tähän kohti? Onko se irrallinen, mihin rinnastan sen? Toiseen ajatukseen? Tunteeseen? Fiilikseen? Tuntemukseen? Mitä muisto saa minussa aikaan? Millaiseen tilaan se minut vie? Millaisiin sanoihin sen tuossa tilassa kiinnitän? Ketä hahmoja muistossasi on? Kuka puhuu sinulle? Joku toinen vai omat ajatuksesi? Kuka tekee ja mitä? Mikä sinä olet tapahtumassa? Tekijä, sivusta katsoja... millainen olet ja mitä tapahtuma sinulle kertoo? Mistä suunnasta ainä kaiken näät alhaalta? Ylhäältä? Mitä koet ja missä sen koet? Missä kohtaa kehoasi nuo sanat ja tunteet kulkevat?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti