Tarina soturiksi kasvamisesta 11. Kulkijat

Ilo käveli yhä syvemmälle metsään, hänellä oli outo olo aivan kuin joku katselisi häntä puiden joukosta. Pimeys hiipi metsän ylle ja Ilo jatkoi matkaansa polkua pitkin, hän ei ollut tavoittanut metsän reunaa ennen pimeää. Hän tiesi eksyneensä, koska oli kuullut tarinoita idästä tulleilta matkaajilta ja nämä olivat kulkeneet metsän läpi valoisana aikana, ennen pimeää. Ja he olivat kertoneet tarinoita että pimeässä metsässä asui jotain hyvin luonnotonta. Pelottavaa, hämyistä ja selkäpiitä karmivaa. 

Ilo tunsi ihokarvojensa nousevan pystyyn, tutustun tähän pelkoon Ilo ajatteli, silloin hän kuuli tuon äänen, aivan korvansa vierestä. Hengitys, se hyyti aivan jokaisen lihaksen ja jähmetti Ilon paikoilleen. Kuuma hengitys vasten hänen niskaansa, Ilo puristi tulikiviä nyrkissään. Hän tarvitsi valoa, jotta näkisi mikä hänen kimpussaan on. Hän aisti kuuman hengityksen ja askeleiden hiljaisen äänen, ne loittonivat hieman, niitä oli enemmän, ainakin kaksi. Ilo laskeutui alas ja löi tulta kuiviin lehtiin, jotka rahisivat olioiden liikkeistä. Tuli syttyi palamaan ja loi valoa niin että Ilo näki kaksi mustaa sutta, pitkät kielet valuivat niiden kidoista, ne näyttivät laihoilta vaikka olivatkin kookkaita. Ne kiersivät Iloa ja tulta tuijottaen häijyin silmin häntä. Ilo tarttui miekkaansa nosti sen eteensä ja puhui > Antakaa minun olla, menkää pois tai tuhoan teidät. Emme voi olemme sinun sutesi, olemme odottaneet sinua, sanoi toinen susi. > Minun suteni? En ole kuullutkaan teistä, joten kuinka voitte olla minun? 

> Kuinka olisimme tulleet kaupunkiin, kun meidät olisi sieltä ajettu pois tai tapettu? Emme yksin kertaisesti kuulu rajojen sisäpuolelle. Elämme rajoittamattomalla alueella, liikumme pitkiäkin matkoja ja monissa ympäristöissä. Hän näyttää tien ja minä opetan sinulle mitä tahdotkin luonnosta tietää. > Minunko tulisi niellä tämä tieto heti ja hyväksyä teidät noin vain, minun on ensin nähtävä millaisia te olette, nähtävä todellinen luontonne, ettette vain huijaa minua ja syö tilaisuuden tullen. Pelkäätkö meitä? Tähän asti hiljaa ollut susi kysyi, Ilo katsoi susiin jotka pysähtyivät > Haittaako se? Ilo kysyi ja laski miekkansa alas.

> Olen nimeltäni tieto ja hän on nimeltään taito, ensin puhunut susi sanoi ja laskeutui kumarruksen tapaiseen, toinenkin susi teki samoin. > Minun nimeni on Ilo, Ilo sanoi ja kumarsi susille. Tieto tuli lähemmäs ja laskeutui tulen luo katselemaan tulta, Ilo kasasi hiekka kehän tulen ympärille ja lisäsi lehtiä ja muutaman kuivan oksan kasaan ja istuutui hänkin tulen luo, Taito jäi kauemmas laskeutuen sekin makuulle.

> Kertokaa minulle miksi säikytätte matkamiehiä jotka kulkevat tästä läpi? Ilo kysyi > Mekö heitä säikytämme? Taito kysyi ja nousi jalkeille ja läksi kävelemään tulta ympäri samalla puhuen. > Voi sinua lapsi, et tiedäkkään mitä tämä metsä pitää sisällään. Me olemme ehkä kauhistuttavan näköisiä, isoine kitoinemme, hampainemme ja kokomme puolesta. Olemme jossain määrin uhkaavia ärsytettyinä, silti vältämme kohtaamista kaikin tavoin kuin se on mahdollista. > Toisin sanoen emme hae hankaluuksia, tieto sanoi ja sulki silmänsä. 

Taito käveli Ilon viereen ja istuutui siihen jatkaen jutustelua > Te olette säikkyjä luonnostanne, oksan rasahdus saa teidät säikkymään ja melkein suunniltanne, pelkäätte pahinta ja toisaalta silloin pahin tulee luoksenne, sillä se haistaa pelkonne kaukaa ja syö teidät. On sinun onnesi että tulimme luoksesi ensin. Pahin mikä se on? Ilo kysyi ja katsoi sutta silmiin, niin pelottava asia joka pakottaa olemaan pelkäämättä, elämään vailla pelkoa, koska muuten se tulee ja syö elävältä. > Miltä tuo pahin näyttää oletteko nähneet sen? > Vain varjon varjojen joukossa, se on taudeista pahin ja se leviää monien keskuudessa, kutsumme sitä nimellä Luulo.

> Luulo, epätietoisuus, harha? Täälläkö se vaeltaa? Pimeydessä ja syö elävältä? Kuinka tullaan syödyiksi elävältä? > Oletko nähnyt eläviä kuolleita? hengettömiä kuoria, joiden silmissä ei ole elämän paloa, sellaisia jotka eivät näe ympärilleen ja puhuvat koko ajan, lakkaamatta? Sellaisia jotka vain laahautuvat paikasta toiseen, tuijottavat tiedostamatta eteensä. Sellaisia joille elämällä ei ole enää väliä, ei mitään merkitystä. Luulo on vienyt heiltä kaiken ja syönyt elävältä, he ovat olematta olemassa, heidän kehonsa on paikalla, mieli on viety jonnekkin muualle. He eivät enää ole tietoisesti läsnä hetkessä heidän ympärillään. 

> Olen Ilo vastasi ja kysyi > Voiko mielen löytää uudelleen? Ilo kysyi ja katsoi sutta, joka vastasi hänelle. > Voi, se on vain vaikeaa.

> Meidän tulee jatkaa matkaa, Tieto sanoi ja nousi, Taito katsoi Iloon nyökäten, hyvä on viekää minut pois metsästä, niin voitte kulkea mukanani. Ilo sammutti nuotion ja piteli käsiään susien selkien päällä, jotka opastivat häntä ulos metsästä. Sormet lomittuivat tuuhean karvan sekaan ja hän tunsi olentojen lämmön, hengityksen ja askelluksen keinumisen. Hän tunsi olevansa sokea pimeässä, kaikkialla oli hiljaista joten hän kysyi > Onko kaikki hyvin kun on niin hiljaista? > Nouse selkääni, ratsasta minulla niin pääsemme nopeammin täältä pois, Taito sanoi ja laskeutui alas. Ilo nousi suden selkään ja kietoi kätensä suden kaulan ympärille ja painoi päänsä vasten turkkia, jotta heidän oli helpompi kulkea pienemmistä raoista puiden lomassa,  he etenivät nopeasti, vaivattomammin mitä Ilo oli ajatellut ja hän näki jo valon pilkahduksia, metsän laita oli lähellä, toisaalta myös jokin muukin oli heidän lähellään. 

He jatkoivat matkaansa metsästä avoimelle pelolle kohti kaupunkia, Ilo tunsi rauhoittuvansa nähdessään tähdet ja tunsi myös susien levottomuuden katoavan. Ilon silmät ummistuivat, vaikka hän taisteli unta vastaan, lopulta uni voitti ja hän nukahti suden selkään ja tämä kantoi häntä seuraavan kaupungin laitamille ja sudet juttelivat kahden kesken > Hän on nuori ja opetettavissa, se on hyvä asia ja hän nukkuu sikeästi. Pidä sinä vartiota. Kuka nyt kahden suden ja soturin kimppuun hyökkäisi pimeässä yössä? Tieto sanoi ja juuri silloin.